Kuka oikeasti valitsee kenet

Rekrytoinnista puhutaan usein valintana. Yritys valitsee työntekijän. Esihenkilö valitsee tiimiinsä uuden osaajan. Rekrytoija valitsee, ketkä etenevät ja ketkä putoavat matkalla. Valta tuntuu kulkevan yhteen suuntaan. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi ja juuri siksi rekrytointi on itse asiassa yksi työelämän vähiten tunnistetuista vallankäytön muodoista.

Rekrytointi tapahtuu usein tilanteessa, jossa osapuolet eivät ole tasavertaisia. Hakija saattaa olla työtön, epävarma, toiveikas tai taloudellisesti ahtaalla. Hän kertoo itsestään enemmän kuin ehkä haluaisi: motiiveistaan, heikkouksistaan, elämänvalinnoistaan. Yritys taas edustaa jatkuvuutta, resursseja ja mahdollisuutta. Se voi sanoa ei tai olla sanomatta mitään. Jo pelkkä hiljaisuus on vallankäyttöä.

Silti rekrytointia käsitellään harvoin tällaista vallankäyttöä käsittelevän linssin läpi. Puhumme prosesseista, tehokkuudesta ja osaajamarkkinasta, mutta vältämme katsomasta sitä hetkeä, jossa yksi ihminen päättää toisen ihmisen tulevaisuuden suunnasta. Päätös ei koske vain työsopimusta vaan se koskee arkea, itsetuntoa, uskoa omaan arvoon. Usein se koskee myös perhettä, toimeentuloa ja elämänrytmiä. Rekrytointipäätös on harvoin neutraali.

Vallan tekee näkymättömäksi se, että sitä käytetään rutiininomaisesti. CV:t tulevat, haastattelut pidetään, päätökset tehdään. Rekrytoija saattaa ajatella toimivansa vain ohjeiden ja kriteerien puitteissa. Esihenkilö luottaa intuitioonsa ja kokemukseensa. Koko järjestelmä rakentuu ajatukselle rationaalisuudesta. Mutta ihmiset eivät ole rationaalisia koneita. Valintoihin vaikuttavat mieltymykset, pelot, omat kokemukset ja tiedostamattomat vinoumat. Se, kuka tuntuu tutulta, turvalliselta tai “meidän näköiseltä”, saa usein etulyöntiaseman, vaikka emme haluaisi myöntää sitä.

Samalla, kun rekrytoija katsoo asiaa omasta näkökulmastaan, myös hakija tekee valintoja. Hän valitsee, mitä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Hän pehmentää särmiään, muokkaa tarinaansa ja yrittää lukea rivien välistä, millainen ihminen tässä ympäristössä pärjää. Hakijan valta on kuitenkin reaktiivista ja enemmän sopeutuvaa. Yrityksen valta on puolestaan määrittävää. Se asettaa useimmiten raamit, kielen ja pelisäännöt.

Erityisen kiinnostavaa on se, että rekrytoinnin valta ei aina tunnu vallalta. Se voi tuntua jopa taakalta. Rekrytoija saattaa kokea empatiaa hakijaa kohtaan, mutta silti joutua sanomaan ei. Esihenkilö voi nähdä potentiaalia, mutta budjetti tai organisaatiorakenne estää valinnan. Valta ei ole aina kylmää tai tietoisesti väärinkäytettyä. Usein se on hajautettua ja naamioitunut “näin meillä on tapana toimia” -ajatteluun. Juuri siksi siitä varmaan onkin niin vaikeaa keskustella.

Miksi tästä sitten pitäisi puhua? Siksi, että tunnistamaton valta on vaarallisinta. Kun emme tunnista asemaamme, emme myöskään osaa kantaa siitä vastuuta. Rekrytointi ei ole vain tekninen prosessi, vaan inhimillinen kohtaaminen, jossa toisella osapuolella on enemmän vaikutusvaltaa kuin toisella. Tämän tunnistaminen ei tee rekrytoijasta huonoa tai yrityksestä pahaa. Päinvastoin, se luo mahdollisuuden eettisempään, rehellisempään ja inhimillisempään toimintaan.

Rekrytointi on prosessi, jossa työelämän arvot konkretisoituvat. Siinä näkyy, ketä kuunnellaan, ketä uskotaan ja ketä pidetään riskinä. Se paljastaa, millaista monimuotoisuutta oikeasti siedämme ja millaista vain juhlapuheissa kannatamme. Ennen kaikkea se paljastaa, miten suhtaudumme valtaan silloin, kun toinen ihminen antaa meille luottamuksensa.

Lopulta kysymys ei ole vain siitä, kuka valitsee kenet. Kyse on ennemmin siitä, millaiseksi työelämä näiden valintojen kautta rakentuu. Ja ennen kaikkea siitä, uskallammeko pysähtyä tunnistamaan oman roolimme ja vastuumme tässä vallankäytössä.