Kohti epämukavuusaluetta
Mukavuusalue on paikka, johon on helppo jäädä. Siellä kaikki on tuttua, hallittavaa ja riittävän turvallista. Päivät kuluvat ilman suuria yllätyksiä, eikä tarvitse altistaa itseään epävarmuudelle. Samalla tuttuus kuitenkin helposti sitoo paikalleen. Jos arki alkaa tuntua tasaiselta tai jopa hieman tylsältä, kyse ei välttämättä ole siitä, että jokin olisi pielessä, vaan siitä, että kaikki on liiankin tuttua.
Ajatus epämukavuusalueelle siirtymisestä ei kuitenkaan tunnu innostavalta. Se tuntuu ahdistavalta. Kehossa se voi näkyä kiristyksenä rinnassa, levottomuutena tai ajatuksina, jotka lähtevät kiertämään samaa kehää. Mitä jos epäonnistun, mitä jos nolaan itseni, mitä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Mieli tekee kaikkensa suojellakseen tältä tunteelta, ja siksi se tarjoaa vaihtoehdoksi pysymistä tutussa. Se kuiskaa, että nyt ei ole oikea hetki, että kannattaa vielä valmistautua vähän lisää.
Ahdistus ei synny tyhjästä. Se syntyy siitä, että astutaan kohti jotain, mitä ei voi täysin kontrolloida. Siinä on aina riski. Kun tekee jotain uutta, joutuu samalla luopumaan hetkellisesti siitä varmuudesta, joka syntyy osaamisesta ja kokemuksesta. Se voi tuntua paljaalta, jopa pelottavalta. Moni tunnistaa sen hetken, kun on juuri tekemässä jotain, mikä tuntuu merkitykselliseltä, mutta samaan aikaan keho vastustaa. Sydän hakkaa nopeammin ja tekisi mieli perääntyä.
Silti juuri näissä hetkissä tapahtuu jotain olennaista. Epämukavuus ei ole pelkästään este, vaan myös viesti. Se kertoo, että ollaan siirtymässä rajalle, jossa vanha ei enää täysin riitä. Vaikka tunne on epämiellyttävä, se ei ole vaarallinen. Se on osa muutosta. Kun sen antaa olla olemassa eikä heti käänny pois, alkaa vähitellen huomata, ettei se hallitsekaan kaikkea.
Usein epämukavuusalueelle meneminen ei näytä ulospäin suurelta teolta. Se voi olla yksi lause, joka sanotaan ääneen, vaikka ääni hieman värisee. Se voi olla päätös kokeilla jotakin, missä ei vielä tunne itseään varmaksi. Se voi olla askel kohti suuntaa, jota on pitkään miettinyt mutta siirtänyt myöhemmäksi. Näissä hetkissä ihminen kohtaa itsensä tavalla, joka ei ole täysin siloteltu tai varma.
Ahdistus ei katoa kerralla, eikä sen tarvitsekaan. Usein se kulkee mukana jonkin aikaa, mutta sen rinnalle alkaa hiljalleen syntyä jotain muuta. Pientä luottamusta siihen, että pystyy toimimaan tunteesta huolimatta. Vähitellen se, mikä ennen tuntui ylivoimaiselta, muuttuu siedettäväksi, ja lopulta jopa tutuksi.
Mukavuusalue suojaa, mutta se voi myös kaventaa. Epämukavuusalue taas avaa, vaikka se tekee sen aluksi raskaalla tavalla. Ehkä merkityksellisintä ei ole se, että pelko tai ahdistus katoaisi, vaan se, että niiden kanssa oppii liikkumaan eteenpäin. Usein juuri silloin elämä alkaa tuntua jälleen elävältä.
